SURUTYÖ – SYDÄMEN MATKA

Kategoriassa: MIELI

SURUTYÖ – SYDÄMEN MATKA

Surutyö – sydämen matka eri tunteiden äärellä ja aaltoliikkeissä keinuen. Tänään, siitä on kulunut tasan vuosi.

Tunsin rauhaa, vaikka olin juuri menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä – äitini. Olin juuri parkkeeraamassa autoa ja menossa kampaajalle, kun puhelin soi. Se oli isäni, ja sisälläni tiesin, mitä hän kertoisi. Tuntuma oli oikea – ”Äiti lähti juuri”. Maailma pysähtyi ja samalta seisomalta lähdin ajamaan isän luokse Tammelaan.

SURUTYÖ

Helmikuun kalpea aurinko paistoi viistosti taivaanrannasta. Lumikinokset kimaltelivat tienposkessa kuin röykkiöt timantteja – olin haltioitunut maiseman kauneudesta. Suuret kyyneleet vierivät poskillani. Tuntui raadolliselta ja epäoikeudenmukaiselta, että äitini, joka ei olisi halunnut mitään niin paljon kuin elää, kuoli vain 69-vuotiaana. Samaan aikaan koin kuitenkin ihmeellistä turvaa; sellaista, jota en koskaan aiemmin ollut kokenut. Näin maailman kauneuden, ja se sai minut hymyilemään – suuressa surussani koin myös valtavaa kiitollisuutta ja rauhaa, jollaista en koskaan ollut kokenut.

Päästessäni perille, oli äiti juuri ehditty viedä pois. Romahdin.
Vaikka olin menettänyt monia ihmisiä elämästäni jo aiemmin, en ollut koskaan nähnyt ruumista. Nyt näkisin – oman äitini. Minulle oli tärkeää päästä vielä kerran näkemään ja hyvästelemään hänet, vaikka tiesinkin, ettei hän enää ole siellä. Uskon, että vaikka fyysinen keho muuttuu maaksi, ei sielu kuole koskaan, ja kun näin äitini kuolleena, ymmärsin syvästi, että jäljellä todella oli vain kuori. Äidin sielu oli jossain muualla – itse asiassa juuri siinä, ihan lähellä, meidän ympärillämme. Vaikka olin pohjattoman surullinen ja eksyksissä, sillä rakkaudellani äitiä kohtaan ollut enää kotia, tiesin kuitenkin sisimmässäni äidin olevan kanssani – minussa, siskossani, isässäni, kodissamme, pojassani Lucassa ja kaikissa ihmisissä ja asioissa, joihin hän oli elämänsä aikana vaikuttanut.

ALS

Jokainen käsittelee surua ja kuolemaa omalla tavallaan. Lapsuus, erilaiset elämänolosuhteet ja -vaiheet sekä ihmiset ja kohtaamiset muokkaavat ja ohjaavat kaikki ajatteluamme ja viitoittavat polkuamme, mutta tunteiden näyttäminen ja käsittely pohjautuvat vahvasti lapsuudessa opittuihin malleihin. Oman lapsuudenkotini avoimuus, rauha ja rakkaus ovat se perusta, josta itse joka päivä ponnistan ja jonka pohjalta teen surutyötä – välillä yksin, välillä yhdessä isäni ja siskoni kanssa. Annamme aikaa ja tilaa tunteille ja istumme toistemme äärellä, vaikkei kukaan meistä voikaan äitiä korvata. Tarkkailemme surun vaiheita.

Kaikkien kokemieni menetysten keskellä minua on suuresti auttanut kaksi asiaa: hyväksyminen ja kiitollisuus. Olen opetellut hyväksymään sen, mitä en voi muuttaa – sen, mikä on. Kaikki se, mitä vastustamme ja mitä emme hyväksy, saa lisää voimaa ja vie energioitamme negatiiviseen suuntaan. Hyväksyminen puolestaan vapauttaa. Se antaa tilaa muille tunteille ja hiljalleen myös eheytymiselle, sisäiselle rauhan tilalle.

kuolema

Pohjattomasta surullisuudestaan huolimatta kuolema herättää minussa kiitollisuuden elämästä: siitä, että voin hengittää, kokea, tuntea, rakastaa, aistia, kehittyä, oppia, oivaltaa – ja elää. Olisin tehnyt mitä tahansa, jotta äiti olisi voinut hengittää, hengittänyt puolestaan, mutta sitä vaihtoehtoa ei minulle annettu. Nyt jokainen hengenveto tuntuu etuoikeudelta, lahjalta. Kuolema on pysäyttänyt miettimään, mikä elämässä todella on merkityksellistä ja tärkeää ja vahvistanut elämänjanoani ja kokemustani elämän merkityksellisyydestä.

Meistä jokainen lähtee aikanaan, eikä kukaan tiedä milloin on viimeisen hengenvedon vuoro. Elämää ei siis kannata ottaa itsestäänselvyytenä, vaan tuntea siitä kiitollisuutta päivittäin. Elämän hauraus ja haavoittuvuus ovat läsnä jokaisessa hetkessä, mutta niin ovat  myös kiitollisuus, ilo ja tämä hetki – tämä ihmeellisen täyteläinen elämä kaikissa sävyissään, karuudessaan ja ihmeellisen ihanassa kauneudessaan.

surun käsittely

Menetyksen hyväksyminen ja oman elämän jatkuminen ei kuitenkaan tarkoita unohtamista. Äitini kulkee kanssani rajan takaa, ja juttelen hänelle sinne valoon päivittäin. Välillä pyydän merkkejä hänen läsnäolostaan. Muutama päivä äidin kuoleman jälkeen suuren suruni keskellä jäällä kävellessä, pyysin ääneen merkkiä, jonkinlaista vahvistusta siitä, että hän on siinä ja kuulee sanani. Samalla hetkellä suuri musta kotka liiteli tyhjältä taivaalta yläpuolelleni. Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin, ja valuvat nyt taas tätä kirjoittaessanikin, niin voimakas tuo tunne oli – sain vahvistuksen siitä, että äiti kulkee kanssani. Aina en yhteyttä tunne tai vastausta saa, ja silloin huomaan ajattelevani äidin olevan kiireinen. : ) Toisaalta ymmärrän myös sen, ettei minun kuulu pitää äitiä kiinni maanpäällisessä elämässä, vaan vapauttaa hänet, päästää irti – tosin vielä tätä kirjoittaessani en pysty siihen. Etenen surutyössäni kuitenkin askel kerrallaan sitä hoputtamatta. Itselleni on myös lohdullista ajatella, ettei surusta tai ikävästä tarvitse koskaan päästä eroon. Sen kanssa voi kulkea jatkossakin.

äiti


Äitini osti aikoinaan itselleen ulkomailta kauniin riipuksen, kultaisen käden. Eräänä päivänä vuosia hän antoi sen yhtäkkiä minulle suojelemaan minua matkallani. Se on kaulallani aina, nytkin, ja muistuttaa minua elämän arvokkuudesta, rakkaudesta, perheestä ja kaikesta siitä, mikä todella on merkityksellistä – ja kyllä, minusta tuntuu, että äidin käsi myös suojelee minua. Miten kiitollinen tunne. Suojeleva käsi riipus auttaa minua nyt keräämään rahaa ALS -tutkimukseen, ehkä joku saa pitää äitinsä, isänsä, aviopuolisonsa, ystävänsä jne – meidän äidille ei lääke ehtinyt. Koruun voit tutustua ketjuttomana tästä ja ketjullisena verisona tästä. 


Kukaan ei tiedä, milloin on viimeisen hengenvedon vuoro. Jos mitään ALS:sista ja äitini kuolemasta olen oppinut, on arvostamaan elämää, muistamaan sen ainutlaatuisuuden ja merkityksellisyyden. Ei ole sitten kun, ainoastaan tässä ja nyt.

 

Äiti, minulla on ikävä sinua, mutta älä huoli, meillä on kaikki hyvin täällä.
Rakastan sinua tästä ikuisuuteen, enkä unohda sinua koskaan. Kiitos, kun kuljet kanssani.

Rakkaudella,
Karita

 

 

kuvat: Emma Ronkainen

2 vuotta sitten
Kommentit
Tarja Tainio
2 vuotta sitten klo 22.53
Kirjoitat niin kauniisti äidistäsi ja omista tunteistasi surun äärellä. Myös minun isäni menehtyi ALS-tautiin ja äitini Parkinssoniin. Ikäviä sairauksia ja löytyisipä niihin joskus parannuskeino.